Kimmo Mäntylästä tuntui, että kaikki hänen olemassaolonsa ainekset irvistelivät hänelle päin naamaa. Jokainen päivä tuntui ylivoimaiselta ponnistukselta. Kimmon sisin oli ahdistunut. Mielenterveys horjui. Sekakäyttäjän riippuvuuskierre piti otteessaan.– Ikääkin oli sen verran vähän, että elämä jatkuisi todennäköisesti vielä vuosikymmenet. Miten ihmeessä kukaan jaksaa tällaista elämää, Mäntylä kertoo pohtineensa.
Päihtyminen vei mennessään
Helsingin Herttoniemessä lapsuutensa viettänyt Kimmo ei tunne isäänsä. Hän, äiti ja eno asuivat yhdessä isovanhempien kanssa. Kesät menivät isovanhempien mökillä. Peruskoulu vielä sujui, mutta lukio jäi alkuunsa kesken, kun päihteiden käyttö karkasi käsistä. – Yläasteella aloitin viikonlop-
pukaljoittelun. Pilven polttaminen ja huumekokeilut tulivat kuvioihin. Ajauduin nopeasti sekakäyttäjäksi ja huumemaailman reunamille.Syvälle varsinaiseen huumemaail-
maan Kimmo ei astunut. Hän ei halunnut ryhtyä huumeiden myyjäksi ja ottaa vastuulleen toisten ihmisten huumekierrettä. Suuria rikoksiakaan hän ei uskaltanut tehdä kiinnijäämi-
sen pelossa. Kimmo koetti tehdä välillä töitä. Kerran hänellä oli jopa kaksi vuotta kestänyt työsuhde. Tavaravarkaudet, pummaaminen, kavereilta lainailu ja läheisiltä varastaminen olivat Kim-
mon keino rahoittaa päihdekäyttöään, silloin kun ei töitä ollut. Linnatuomioita Kimmo ei rötöksistään saanut, vaan hän selvisi sakoilla. Kimmo ei myöskään joutunut kovien aineiden koukkuun. Alkoholisminkin ote kirposi ajoittain ja Kimmo oli jaksoja juomatta. Mielen sairausiin luokiteltavat oireet nostivat siinä määrin päätään, että Kimmolle määrättiin rauhoittavia lääkkeitä. Niistä tuli lopulta ongelma, johon hän sai myöhemmin apua Järvenpään sosiaalisairaalan katkaisuhoidon avulla.
Varoitukset eivät hetkauttaneet
Mummosta muodostui Kimmolle elämän keskeinen kiintopiste. Kimmo asui vuosia mummon kanssa aina tämän kuolemaan saakka. – En tiedä miten olisin selvinnyt ilman mahdollisuutta saada katto pään päälle hänen toimestaan. 1990-luvun alun laman jälkeen ei Kimmo enää töitä löytänyt — joita-
kin työllistämisjaksoja lukuun ottamatta — ja työn mukanaan tuoma elämänryhti katosi. Mummo yritti puhua järkeä, mutta kun omaa motivaatiota elämänmuutokseen ei ollut, mummon puheet eivät juurikaan hetkauttaneet.
Mummon (vuonna 1997) kuoleman jälkeisinä vuosina Kimmolla oli häätö asunnosta pari kertaa tosi lähellä, kun hänen ”normaalielämänsä” ei vastannut käsitystä normaalista elämästä. Vuokrarästejäkin tahtoi kertyä, mutta onneksi sosiaaliviranomaiset pelastivat pahimmista paikoista. Äiti on Kimmolle tärkeä ihminen. Kimmo katuu kaikkea sitä murhetta ja huolta, minkä hän on äidilleen aiheuttanut. Välit on puolin ja toisin sovittu.
Mummon (vuonna 1997) kuoleman jälkeisinä vuosina Kimmolla oli häätö asunnosta pari kertaa tosi lähellä, kun hänen ”normaalielämänsä” ei vastannut käsitystä normaalista elämästä. Vuokrarästejäkin tahtoi kertyä, mutta onneksi sosiaaliviranomaiset pelastivat pahimmista paikoista. Äiti on Kimmolle tärkeä ihminen. Kimmo katuu kaikkea sitä murhetta ja huolta, minkä hän on äidilleen aiheuttanut. Välit on puolin ja toisin sovittu.
Uuden suunnan etsijänä
Mummo opetti Kimmolle lapsena Levolle lasken, Luojani -iltarukouksen. Se oli kouluopetuksen ja rippikoulun lisäksi Kimmon ainoa kristillinen vaikutus. Jonkin aikaa hän oli tosin mukana HNMKY:n kerhotoiminnassa. Kimmo muistelee, että hän noin vuosi mummon kuoleman jälkeen rukoili ensimmäisen kerran vakavasti Jumalan apua elämäänsä. Vuonna 2002 Kimmo sattui näkemään Metro-lehdessä aikuislukion ilmoituksen. Siltä istumalta hän päätti hakea opiskelemaan. Olihan lukio
jäänyt kesken kahden viikon jälkeen.
Koulu alkoikin melkein samantien. – Halusin jotenkin päästä ulos päihteisestä maailmastani. Minun piti päättää, haluanko elää. Lukion alettua Kimmo lopetti pian juomisen kokonaan, kun huomasi, ettei hän jaksa käydä koulua, vaikka ei joisi kuin viikonloppuisin. Lääkkeitä hän käytti edelleen.
Vuonna 2005 Kimmosta tuli ylioppilas. Samoihin aikoihin hän alkoi käydä jumalanpalveluksissa. 2006 Vedimme alfa-kurssia Helsingin puolella, jonne Kimmo ilmestyi yhteisen ystävämme pyytämänä. Kimmon elämässä seurasi jakso, jolloin hän kävi kanssamme Suur-Helsingin seurakunnassa, mutta sitten Kimmosta ei enää kuulunut mitään. Yrityksistä huolimatta emme saaneet Kimmoa edes langan päähän. Kimmo jäi elämään ajatuksiimme ja erityisesti lapset muistuttivat aikaajoin, että Kimmon puolesta pitää rukoilla. Kuulimme yhteisen ystävän kautta Kimmosta. Uutiset oli sen verran huonoja, että luulimme ettemme Kimmoa enää näe.
Koulu alkoikin melkein samantien. – Halusin jotenkin päästä ulos päihteisestä maailmastani. Minun piti päättää, haluanko elää. Lukion alettua Kimmo lopetti pian juomisen kokonaan, kun huomasi, ettei hän jaksa käydä koulua, vaikka ei joisi kuin viikonloppuisin. Lääkkeitä hän käytti edelleen.
Vuonna 2005 Kimmosta tuli ylioppilas. Samoihin aikoihin hän alkoi käydä jumalanpalveluksissa. 2006 Vedimme alfa-kurssia Helsingin puolella, jonne Kimmo ilmestyi yhteisen ystävämme pyytämänä. Kimmon elämässä seurasi jakso, jolloin hän kävi kanssamme Suur-Helsingin seurakunnassa, mutta sitten Kimmosta ei enää kuulunut mitään. Yrityksistä huolimatta emme saaneet Kimmoa edes langan päähän. Kimmo jäi elämään ajatuksiimme ja erityisesti lapset muistuttivat aikaajoin, että Kimmon puolesta pitää rukoilla. Kuulimme yhteisen ystävän kautta Kimmosta. Uutiset oli sen verran huonoja, että luulimme ettemme Kimmoa enää näe.
Erakkona ja ylipainoisena
Sisäinen levottomuus, riippuvuus rauhoittavista lääkkeistä ja uskovien tuttujen maiseman vaihto johtivat siihen, että Kimmo retkahti vuonna 2009 takaisin päihdemaailmaan. Kannabis ja kalja maistuivat taas niin kuin ei toisenlaista elämää olisi välillä ollutkaan. Eteen tuli kirjaimellisesti pako todellisuudesta ja ympäröivästä maailmasta. Kimmosta tuli noin vuoden ajaksi asuntoonsa kätkeytyvä erakko. -En antanut lopullisesti periksi enkä halunnut poistua maailmasta oman käden kautta, vaikka sellaisetkin ajatukset kävi mielessä. Hän painoi pahimmillaan noin 50 kiloa enemmän kuin nyt. Sosiaalisten tilanteiden pelko jäyti karvaana. Kimmo kävi kaupassa vain kerran viikossa ja apteekissa silloin, kun oli pakko hakea lääkkeitä. – Kaverit toivat viinaa. Ketään en kylläkään päästänyt sisälle, koska asunto oli niin siivoton ja täynnä viinapulloja. Kimmon kädet vapisivat ja hän häpesi itseään. Onneksi eräs neurologi tajusi vapinan johtuvan kahden lääkkeen yhteisvaikutuksesta ja lääkitys ajettiin alas. Koko ajan usko Jeesukseen oli jossakin taustalla ja kaipaus Jumalan puoleen pukeutui epätoivoisiin rukouksiin: ”Jumala, anna anteeksi. Kohta kaverini tuo vodkapullon ja juon sen. Suojele mua, ettei minulle mitään pahaa tapahtuisi.”
Ulkoista pakkoa ja sisäistä halua
Paluu ihmisten ilmoille ja seurakunnan yhteyteen vei aikansa. Jumala käytti ensin keinona pakkoa eli häätö-uhkaa asioiden pysähtyneen tilanteen laukaisemiseksi. Taloyhtiö uhkasi häädöllä, koska Kimmon asunnon kunto oli jo tulipaloriski. Kimmo aloitti siivoamisen. Vähä vähältä roskat katosivat. Se, että hän sai edes jotakin aikaisiksi, kannusti siinä määrin, että hän niitti ja raivasi myös rivitaloasuntonsa takapihan. Vähitellen Kimmo uskaltautui pikkuisen postilaatikkoa pidemmälle ja taas kauemmas ja vielä pidemmälle. Sitten voitiin jo alkaa puhua kävelylenkeistä. Kimmo pohdiskeli, minkä takia hän juo ja polttaa.– Kävely ja ajattelu olivat mitä parhainta terapiaa. Jumala on hoitanut minua sillä menetelmällä tehokkaasti myöhemminkin. Kimmo kaipasi uskovien pariin, mutta ei osannut itse tehdä aloitetta. Siihen kaipaukseen Jumala vastasi erikoisella tavalla joulun alla 2012.
1-vuotiaan soittama virhepuhelu toi Kimmon takaisin elämäämme
Kimmon puhelinnumero oli jäänyt talteen kuuden vuoden takaa. Pieni 1-vuotias tyttäremme räpläili kännykkääni ja puhelin soi Kimmon luona. Kimmon vastattua vieressä ollut vanhempi tyttö kysyi: ”Äiti, mihin tää meni?” Tulin puhelimeen pyytämään anteeksi. Selvisi, että tunnetaan toisemme. Meidän suureksi iloksi ja yllätykseksi Kimmo saapui muutaman viikon päästä Espoon vapaaseurakunnan Alfaan. Hän kävi kevään Perkkaan Alfassa ja kesällä aloimme kutsua Kimmoa perhejuhliin ja seurakunnan illanistujaisiin. Niin suuri muutos Kimmossa tapahtui, että ihmettelemme sitä vieläkin. Syksyn alkaessa saavuimme seurakuntaan ja Jumalanpalveluksen alkaessa Kimmo ei ollut pelkästään ilmestynyt paikalle vaan soitti ylistysbändissä. Kimmon koko olemus muuttui ja silmiin ilmestyi sellaista valoa, mitä ei koskaan aiemmin oltu havaittu. Pikkuhiljaa Kimmolle tuli tutuksi ihmiset ja seurakunnan muu toiminta, joka johti lopulta seurakunnan jäsenyyteen saakka.
Ystävyydellä ja uskolla on ihmeitä tekevä voima
Ollaan äärettömän kiitollisia Kimmosta ja hänen paluustaan takaisin. Kimmo on avannut silmäni ymmärtämään miten tärkeää on ystävyys. Se ei riitä, että kutsumme ihmisiä seurakuntaan tai ohjaamme heitä muualle. Näen, että Kimmon elämän suurin muutos on tapahtunut sillä, että Kimmo on seurakunnasta saanut aitoja ystäviä. Kun kuulen Kimmosta hän on joko menossa tai paraikaa kyläilemässä yhteisten tuttujen kotona. Ihmisellä täytyy olla kokemus siitä, että kuuluu johonkin yhteisöön ja tulee osaksi isoa perhettä.
Kimmo on mukana Espoon vapaaseurakunnan Alfa-tiimissä ja hän on alusta asti ollut ViaDia Espoo ry:n työn aktiivisimpia vapaaehtoisia. Hän auttaa myös vapaaehtoispohjalla päihdekuntoutujien Samaria ry:n avopalvelukeskus Ankkurissa. – Olen saanut syntini anteeksi ja olemassaolon pelko on poissa. – Jumala näki hätäni. Olen tänään selvin päin ja elämässä vahvasti kiinni. On hienoa olla aina vain enemmän sinut itsensä kanssa. Elämänhaluni on kohdallaan ja iloitsen etenkin seurakuntayhteydestä, nyt 41-vuotias Kimmo toteaa. Rukoilin uskovia ystäviä ja sain kokonaisen seurakuntaperheen ympärilleni.
AlkuperäisenTekstin on kirjoittanut Hannu Lahtinen Suomen vapaakirkon viikkolehteen. Heidän luvalla sain julkaista mukaellun version Rakkaan ystävämme Kimmon tarinan blogissamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti