Kuva: Raili Mykkänen
|
Wilhelmiina Haapalan Rurik-poika eli Rurren jäi
kotikouluun tämän ollessa toisella luokalla. Äiti ei tehnyt päätöstä
poikansa puolesta, vaan päätös tehtiin yhteisymmärryksessä.
–
Olisin halunnut Rurren kotikouluun jo ensimmäisellä luokalla, mutta hän
kypsytteli ajatusta vielä vuoden verran ennen kuin halusi jäädä pois
koulusta. Rurre saa halutessaan palata takaisin normikouluun. En koe
sitä minään henkilökohtaisena loukkauksena, Haapala kertoo.
Ihmiset
uskaltavat nykyään kritisoida vallitsevia totuuksia. Peruskoulu ei enää
nauti samanlaista ehdotonta luottamusta kuin aikoinaan. Kriittiset
äänet vaativat radikaaleja uudistuksia.
– Päädyimme kotikouluun
yhteiskunnassa vallitsevien kylmien arvojen vuoksi: mitä esimerkiksi
koulun pihalla välitunneilla tapahtuu. En ajattele, että koululaitos tai
opettajat tekisivät väärin. Niin monelta lapselta puuttuu perusempatia
ja käytöstavat, etten halua altistaa lapsiani sellaiselle
sosialisaatiolle, Haapala perustelee.
– Mikä koululaitoksen
tarkoitus on? Kun kaikki samanikäiset lapset opiskelevat samat asiat
samaan tahtiin, se luo paineita mahtua samaan muottiin. Kun on
kotikoulussa, eipähän tarvitse jäädä odottelemaan uudistuksia, vaan voi
tehdä niin kuin parhaakseen itse näkee. Kaikki kunnia
peruskoulujärjestelmälle. Siinä on hurjasti hyvää, mutta sen yksi
tehtävä on tasapäistää.
Kotikouluun ei vaadita lupia
viranomaisilta, vaan pelkkä ilmoitus kotikuntaan riittää. Opetuksesta
voi vastata vanhempi, sukulainen vai vaikka erikseen palkattu
kotiopettaja. Yleensä opettajana toimii äiti. Kunta nimeää lähikoulusta
opettajan, joka valvoo oppilaan edistymistä.
– Koulu ainoastaan
valvoo, että opinnot etenevät. Minun vastuullani on, että
opetussuunnitelman asiat tulevat käsitellyiksi. Meillä on mennyt tosi
hyvin valvovan opettajan kanssa, joka on Ruurikin entinen opettaja.
Kotikoululainen
ei ole kirjoilla missään koulussa, joten hänellä ei ole myöskään
oikeutta kouluun kuuluvia palveluita, kuten terveydenhuoltoon,
ruokailuun tai erityisopetukseen.
– Ymmärrän sen, ettei tästä
makseta rahaa. Paras olisi, jos saisi lahjakortteja vaikka museoihin ja
uimahalleihin. Kirjojen jakaminen olisi metsien haaskausta, koska emme
tulisi niitä käyttämään.
Kotikoulu jättää opetuksesta
vastaavalle valtavan vastuun. Kotikoululainen ei saa lainkaan
arvosanoja, eikä ole varsinaisesti sidottu vuositasoiseen
opetussuunnitelman etenemiseen. Opitut asiat tentitään lähikoululla.
–
Työmäärä on ollut pienempi kuin olin odottanut. Itse tuntien
valmistelemiseen ei kulu kauhean montaa kymmentä minuuttia päivässä.
Täytyy kuitenkin muistaa, että lapsi on välillä paljon enemmän
innoissaan leikkimisestä kuin minun portfoliosuunnitelmasta.
Suunnittelen innossani kaikenlaisia projekteja ja petyn, kun herra
kotioppilas ei innostukaan mahtavista projekteistani, Wilhelmiina
Haapala naurahtaa.
Haapalan perheen koulunkäynti muistuttaa
unschoolingia, joka on lapsijohtoista ja itseohjautuvaa oppimista. Siinä
ei valmistella ja suunnitella kaikkea tarkasti etukäteen, vaan annetaan
tilanteen elää ympäristön mukaan.
– Parhaat tulokset tulevat,
kun opetustilanteet tulevat eletyn, matkustelevan elämän kautta.
Nykymaailmassa on tärkeintä oppia hankkimaan tietoa, ja suhtautumaan
siihen kriittisesti, eikä opetella asioita ulkoa.
Lapsen
opettaminen kotona ei edellytä mitään muodollista pätevyyttä, joka voi
olla riski opetuksen laadun vuoksi. Haapala myöntää, että tämä riski on
olemassa, mutta ei pidä vaarallisena sitä, että jokin kielioppi-asia ei
ole täysin kotiopettajan hallussa.
Vaikka kotikoulu onkin Suomessa
erittäin marginaalinen ilmiö – kotikoululaisia on täällä vain parisen
sataa – ei Haapalan perhekään ole täysin yksin. Kotikoululainenkin
kaipaa vertaistukea oppimisessa.
– Verkossa on keskustelufoorumi
kotikoululaisille. Olen tutustunut sitä kautta paremmin yhteen
perheeseen. Välillä sitä kaipaa vertaistukea esimerkiksi ryhmätöissä.
Kotikoulussa
oppilas saa opettajan jakamattoman huomion. Opinnoissa edetään omaan
yksilölliseen tahtiin, ja yhteisön etu ei ole aina yksilön etu.
–
Parasta on, että voi kasvattaa omien arvojen ja oman sydämensä mukaan,
ja kotikoulun mukanaan tuoma vapaus. Kun haluamme olla maalla, voimme
mennä mökille. Voimme matkustella riippumatta koulun loma-ajoista.
Yksilöllisen
opetuksen kääntöpuolena on koulukavereiden puute. Yleisin huolenaihe
kotikoulun kohdalla liittyy lapsen sosiaalistumiseen. Saako lapsi
riittävästi sosiaalisia kontakteja viettäessään päivät pitkät kotona?
–
Minua ei huolestuta lapseni sosiaalistuminen. Olen nähnyt tämän vuoden
aikana, miten hän on oppinut kohtaamaan ihmisiä omana itsenään. On
hassua ajatella, että sosiaalisuutemme kannalta olisi välttämätöntä,
että ollaan ryhmässä ihan samanikäisten kanssa. Sehän on täysin
luonnoton kasvuympäristö. Toisaalta on hyvä, että lapseni on myös muiden
kuin minun ohjattava, ettei hänen maailmankuvansa jää liian kapeaksi.
–
Ruurik on aina ollut ihmisten suhteen valikoiva, mutta totta kai hän
kaipaa välillä joitain kavereita koulusta. Olen miettinyt joskus, onko
hän yksinäinen, mutta hänen oman kokemuksensa mukaan ei. Hänellä on
pieni, mutta mahtava ystäväpiiri, joka koostuu eri-ikäisistä ja eri
sukupuolta olevista ihmisistä.
Toinen haaste on Haapalan mukaan
äidin ja opettajan roolin yhdistäminen. Kohta esimurrosikäisellä
lapsella kun on jo tiukkoja omia näkemyksiä maailmasta.
– Toisaalta kävisimme joka tapauksessa samat väännöt, vaikka Rurre olisi normikoulussa, Haapala muistuttaa.
Kotikoulusta
herää ajatus, että vanhempi tekee kohtuuttoman suuren valinnan lapsensa
puolesta. Lapsi toimii ikään kuin vanhempien aatteiden koekaniinina.
Haapalan perhe on pohtinut paluuta kouluun yläasteella, jotta Ruurik
saisi päättötodistuksen tulevaisuuden yhteishakua varten. Äitiä kiehtoo
myös ajatus koko peruskoulun suorittamisesta kotikoulussa.
–
Meidän perheessä lapsi saa itse valita, jatkaako kotikoulussa vai ei.
Ajatukset ehtivät varmasti muuttua matkan varrella. Perheisiin, joissa
vanhemmat tekevät päätöksen, suhtaudutaan kovin tuomitsevasti, vaikka
päättäväthän vanhemmat lapsen puolesta normaalikouluunkin menosta.